Katsoin telkkarista dokumenttia, jossa pari brittiläistä julkimoa lähetetään kenialaiseen slummiin. He asuvat slummissa viikon, tutustuvat sikäläiseen elämänmenoon ja ihmisiin ja yrittävät tienata rahaa ruokaan. Vaikka tiedän aivan hyvin, että rutiköyhiä ihmisiä on maailman sivu, oli dokumentin katsominen silti hyvä muistutus todellisuudesta. Dokumentin hökkelikylä oli pullollaan sairaita lapsia joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa lääkärikäyntiä tai lääkkeitä, ja naisia jotka tienaavat rahaa lastensa koulumaksuihin myymällä itseään.
Rupesin miettimään, kuinka paljon valitan turhista asioista. Mutisututtaa, kun bussia pitää odottaa kokonaiset kymmenen minuuttia, kassajonossa joku on unohtanut punnita suolakurkut tai digiboksi on sekoillut tallennuksen kanssa. Ehkä noloin first world problem on se kun on nälkä, muttei jaksa laittaa ruokaa jääkaapissa olevista aineksista. Päätin aloittaa viikon mittaisen valituslakon. Aina kun meinaa lipsahtaa valitus, mietin miksi kyseisessä tilanteessa ei oikeastaan ole aihetta harmitukseen.
Ensimmäinen koetus tulikin jo lakon ensimmäisenä päivänä viime perjantaina, kun istuin graduseminaarissa respondenttina. Kiemurtelutti, kun nolo keskeneräinen työni oli tarkastelun ja kritiikin kohteena. Pienessä päässäni tuskailin ja vaikeilin kun pitää nyt istua kaiken maailman kökköseminaareissa ja kuunnella kun muut haukkuu (oikeesti antaa ihan rakentavaa palautetta) ja sukatkin oli märät kun ulkona satoi. Aika pian sain itseni kiinni valittamisesta. Hetken mietiskeltyäni totesin, että minun pitäisi olla kiitollinen sen sijaan että valittaisin. Saan opiskella, ja kaiken lisäksi vielä ilmaiseksi. (Joo joo, there's no such thing as free lunch, maksetaan veroja ja mitä vielä, mutta kuitenkin.) Oma vika, kun en valmistautunut seminaariin paremmin ja mokkakenkien sijaan vetänyt jalkaan kumisaappaita.
Kussakin maailmankolkassa ihmiset näkevät, kokevat ja tulkitsevat asioita omassa kontekstissaan. Hyväosaisena ongelmani eivät maailman hätämittapuulla ole mitään oikeita ongelmia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsisi hyväksyä asiat sellaisenaan. Jos olen tyytymätön johonkin, ei nälkäisiä intiaislapsia auta se, että hyväksyn asian yrittämättä muuttaa sitä. Kun tarkastelee asioita suhteessa kolmannen maailman hätään, ei omien ongelmien ratkaiseminen ehkä tunnukaan niin vaikealta. Ja onhan se toki niinkin, ettei täältä tarvitse lähteä Afrikkaan asti löytääkseen jonkun joka on avun tarpeessa. Valitus seis ja muutos kehiin, jos hommissa sellaisenaan jokin mättää.
Jotta reality check ei saisi aikaan pelkkää tekopyhää saivartelua, vaan sillä olisi myös konkreettinen seuraus, laitan joululahjahankintalistalle tänäkin vuonna toisenlaisia lahjoja. Ällös siis ihmettele, jos pukki tuo lampaan kirjekuoressa.