Kuulin hiljattain netissä ilmiön lailla levinneestä avokadopastareseptistä. Reseptistä oli ehtinyt tulla ilmiö ennen kuin kuulinkaan siitä. Kun kyseessä kerran on ilmiö, on sitä kokeiltava. Resepti löytyy muun muassa täältä. Kerrankin noudatin ohjetta orjallisesti! Paitsi oliiviöljyn sijaan käytin rypsiöljyä. Ja laitoin pelkkää parmesania (tietty tuplat), koska kaupassa ei ollut pecorinoa. Ja yhden valkosipulinkynnen sijasta kaksi, koska ne oli pieniä.
Pasta oli hyvää, saattaisi olla vielä parempaa jos laittaisi puolet pecorinoa. En ehtinyt kuvata ennen kuin syötiin, joten tässä jämät. Mmmm, ihanan näiköistä, mmmm...
Päivän suurin ilmiö ei suinkaan ollut avokadopasta, vaan se että heräsin aamulla ennen vauvaa siihen, etten ollut herännyt yöllä kertaakaan, jee jee jeeeeeee!!!
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
tiistai 30. lokakuuta 2012
Pskan päivän pskempi ilta
Vietän ansaittua graduvapaata viikkoa. Olin suunnitellut kuinka luen hupikirjallisuutta, ompelen vauvanvaatteita ja mietin joululahjoja. Vapaaviikon kunniaksi pieni tytöntyllerö on kuitenkin päättänyt, että öisin ei nukuta, vaan muristaan. Sen takia nousen noin 278 000 kertaa yössä suorittamaan tutti suuhun -manööverin. Okei, todellisuudessa kertoja on ehkä korkeintaan kuusi. Kun yölliset herätykset yhdistetään klo 05.54 alkavaan päivään, on kai ymmärrettävää ettei silmä ole kirkas tai järki veitsenterävä. Ompelukset ja joululahjat unohtui, vapaahetket pyhitän jumittamiselle ja kahvinjuonnille.
Jollakin tasolla tiesin, että tänään ei ole se päivä, jolloin kannattaa kokeilla uutta reseptiä. Siitä huolimatta kokeilin kuitenkin. Päätin jatkaa keittokirjahaastetta. Valitsin reseptin (tofu- ja vihannestempurat) vaikka kaapista löytyi vain puolet aineista. Soveltamallahan tunnetusti pääsee pitkälle, joten en todellakaan lähtenyt kauppaan hakemaan puuttuvia aineksia. En nyt rupea avaamaan prosessia sen enempää, mutta tässä lopputulos.
Friteerattua tofua (ei maistu miltään) ja palanutta teryaki-kastiketta (maistuu pahalta). Inhoan ilmaisua parhautta mutta nyt taidan sanoa niin ihan vain ärsyttääkseni itseäni lisää.
Jollakin tasolla tiesin, että tänään ei ole se päivä, jolloin kannattaa kokeilla uutta reseptiä. Siitä huolimatta kokeilin kuitenkin. Päätin jatkaa keittokirjahaastetta. Valitsin reseptin (tofu- ja vihannestempurat) vaikka kaapista löytyi vain puolet aineista. Soveltamallahan tunnetusti pääsee pitkälle, joten en todellakaan lähtenyt kauppaan hakemaan puuttuvia aineksia. En nyt rupea avaamaan prosessia sen enempää, mutta tässä lopputulos.
Friteerattua tofua (ei maistu miltään) ja palanutta teryaki-kastiketta (maistuu pahalta). Inhoan ilmaisua parhautta mutta nyt taidan sanoa niin ihan vain ärsyttääkseni itseäni lisää.
maanantai 22. lokakuuta 2012
Laatikollinen luomua, kiitos!
Suomessa päivittäistavaramarkkinoita hallitsevat Kesko ja S-ryhmä, joiden lisäksi pari muuta ketjua pyristelee säilyttääkseen markkinaosuutensa. Koska kilpailijoita on vähän, saavat jättiläisyritykset melko vapaasti hinnoitella tuotteensa. Me kuluttajina taivastelemme ruoan hinnan nousua ja jatkamme asiointia samoissa marketeissa. Suurissa ketjuissa tuppaa olemaan myös se vika, että tavara käytetään
keskusvaraston kautta, eli ruoka tekee ylimääräisen kiepsauksen vaikka se olisikin lähellä kasvatettu. Lähiruoka on viime vuosina ollut kovassa huudossa, eikä syyttä. Onhan se vähemmän pöljää ostaa lähellä tuotettua ruokaa kuin kaukana.
Pyrin ostoksissani painottamaan luomuvaihtoehtoja ja lähiruokaa. Toisinaan ne käyvät keskinäistä taistoa. Valitsen kuitenkin mieluummin lähellä kasvatetun ei-luomun, kuin kaukaa tuodun luomun - eilen kotimainen taviskurkku voitti hollantilaisen luomukurkun. Eikö ole muuten hassua, että ei-luonnonmukaisesti kasvatettu mielletään tavalliseksi ja luonnonmukaisesti viljelty erikoiseksi? Luomun paremmuus ei ole täysin (oikeastaan lainkaan) kiistaton asia. Käsittääkseni mikään tutkimus ei ole vielä osoittanut, että luomuruoka olisi terveellisempää kuin ei-luomu. Korjatkaa, jos olen väärässä. Vaikka tiedän tämän, niin miksi sitten valitsen maksaa luomuporkkanoistani ja -maidosta enemmän kuin tavistuotteista? Jotkut luomutuotteet maistuvat mielestäni paremmilta, esimerkiksi kananmunat ja porkkanat. Muun luomun perustelen varmaankin sillä, että ruoka on jotenkin käsittelemätöntä, aidompaa ja puhtaampaa. Taitaapa kulutuspäätöksiini vaikuttaa myös se, että luomun suosimisesta tulee hyvä mieli.
Lähi- ja luomuruokainnostuksissani päätin aloittaa taistelun suurten kauppaketjujen voittokulkua vastaan ja ohjata euroni suoraan viljelijälle. Googlen avustuksella löysin luomutilan, Labbyn Kartanon, joka toimittaa tuotteitaan asiakkaan kotiovelle. Hetken surffailun ja muutaman klikkauksen seurauksena minulle tuotiin perjantaina tällainen paketti tasan 72,5 kilometrin päästä, suoraan kasvattajalta.
Laatikossa oli tomaatteja, sipulia, valkokaalia, lanttua, palsternakkaa, porkkanaa, perunoita ja härkäpapuja. Laatikon sisällöstä piti päästä kokkailemaan jotakin, joten lauantaina meillä syötiin kokeilevan keittiön kaalikääryleitä. Kääryleisiin tuli porkkanaa, palsternakkaa, valkosipulia, inkivääriä, kaalia (ylläri), herkkusieniä ja pehmeää tofua. Pientä kaalinpäätä keitetään vedessä, kunnes se on pehmeähkö. Kaalista irroitetaan lehtiä, kunnes ne käyvät niin pieniksi, ettei niitä enää saa käärittyä. Kaikki ainekset raastetaan, pilkotaan, sekoitetaan. Maustetaan suolalla, pippurilla ja soijakastikkeella. Sitten käärylöidään, ladotaan vuokaan ja valellaan kaalin keitinvedellä. Päälle siirappia ja muutama nokare voita. Pidetään uunissa noin 180 asteessa, kunnes ei enää jakseta odottaa.
Toimituskuluineen laatikolle tuli hintaa 27 euroa. Tilasin kaksi laatikkoa yhdessä ystäväni kanssa, jolloin toimituskulut putosivat kymmenestä eurosta neljään euroon. Pieni miinus toimittajalle täytyy antaa siitä, että epähuomiossa toivat vain yhden laatikon. Toista odotan saapuvaksi tänä iltana.
ps. Kuluttamattomuudessani en ole ostanut uutta kuorintavoidetta kun edellistä on vielä jäljellä. Kylläpäs tulikin ihmeen sileä kasvojen iho sillä viimeisellä voiteella. Eipä se kai mikään ihme ole, tuo kun näyttää olevan tarkoitettu jaloille.
Pyrin ostoksissani painottamaan luomuvaihtoehtoja ja lähiruokaa. Toisinaan ne käyvät keskinäistä taistoa. Valitsen kuitenkin mieluummin lähellä kasvatetun ei-luomun, kuin kaukaa tuodun luomun - eilen kotimainen taviskurkku voitti hollantilaisen luomukurkun. Eikö ole muuten hassua, että ei-luonnonmukaisesti kasvatettu mielletään tavalliseksi ja luonnonmukaisesti viljelty erikoiseksi? Luomun paremmuus ei ole täysin (oikeastaan lainkaan) kiistaton asia. Käsittääkseni mikään tutkimus ei ole vielä osoittanut, että luomuruoka olisi terveellisempää kuin ei-luomu. Korjatkaa, jos olen väärässä. Vaikka tiedän tämän, niin miksi sitten valitsen maksaa luomuporkkanoistani ja -maidosta enemmän kuin tavistuotteista? Jotkut luomutuotteet maistuvat mielestäni paremmilta, esimerkiksi kananmunat ja porkkanat. Muun luomun perustelen varmaankin sillä, että ruoka on jotenkin käsittelemätöntä, aidompaa ja puhtaampaa. Taitaapa kulutuspäätöksiini vaikuttaa myös se, että luomun suosimisesta tulee hyvä mieli.
Lähi- ja luomuruokainnostuksissani päätin aloittaa taistelun suurten kauppaketjujen voittokulkua vastaan ja ohjata euroni suoraan viljelijälle. Googlen avustuksella löysin luomutilan, Labbyn Kartanon, joka toimittaa tuotteitaan asiakkaan kotiovelle. Hetken surffailun ja muutaman klikkauksen seurauksena minulle tuotiin perjantaina tällainen paketti tasan 72,5 kilometrin päästä, suoraan kasvattajalta.
Laatikossa oli tomaatteja, sipulia, valkokaalia, lanttua, palsternakkaa, porkkanaa, perunoita ja härkäpapuja. Laatikon sisällöstä piti päästä kokkailemaan jotakin, joten lauantaina meillä syötiin kokeilevan keittiön kaalikääryleitä. Kääryleisiin tuli porkkanaa, palsternakkaa, valkosipulia, inkivääriä, kaalia (ylläri), herkkusieniä ja pehmeää tofua. Pientä kaalinpäätä keitetään vedessä, kunnes se on pehmeähkö. Kaalista irroitetaan lehtiä, kunnes ne käyvät niin pieniksi, ettei niitä enää saa käärittyä. Kaikki ainekset raastetaan, pilkotaan, sekoitetaan. Maustetaan suolalla, pippurilla ja soijakastikkeella. Sitten käärylöidään, ladotaan vuokaan ja valellaan kaalin keitinvedellä. Päälle siirappia ja muutama nokare voita. Pidetään uunissa noin 180 asteessa, kunnes ei enää jakseta odottaa.
Toimituskuluineen laatikolle tuli hintaa 27 euroa. Tilasin kaksi laatikkoa yhdessä ystäväni kanssa, jolloin toimituskulut putosivat kymmenestä eurosta neljään euroon. Pieni miinus toimittajalle täytyy antaa siitä, että epähuomiossa toivat vain yhden laatikon. Toista odotan saapuvaksi tänä iltana.
ps. Kuluttamattomuudessani en ole ostanut uutta kuorintavoidetta kun edellistä on vielä jäljellä. Kylläpäs tulikin ihmeen sileä kasvojen iho sillä viimeisellä voiteella. Eipä se kai mikään ihme ole, tuo kun näyttää olevan tarkoitettu jaloille.
torstai 11. lokakuuta 2012
Ihana, kamala tavara
Näppäilen pankkikortin tunnusluvun maksulaitteeseen, painan vihreää nappulaa ja vetäisen kortin pois. Pöydän toiselta puolelta minulle ojennetaan kuittia ja uutta ihanaa paitaa muovikassissa. Viime hetkellä saan tokaistua, etten tarvitse muovikassia ja survon uuden vaatekappaleen laukkuuni. Poistun liikkeestä ja olen iloinen.
Olin tuolloin jo toista kertaa katsomassa sovittamassa paitaa. Ensimmäisellä kerralla en ollut satavarma, onko paita tarpeeksi ihana ja tarpeellinen. Vaate jäi kummittelemaan mieleeni moneksi päiväksi. Palasin liikkeeseen makutuomarin kanssa ja tein ostopäätöksen. Ennen vanhaan tämä sarja toistui usein, mutta silloin siitä puuttui muutama kohta keskivaiheilta, ja se sisälsi vain kohdat sovitin ja tein ostopäätöksen.
Viime tammikuussa suoritin Suuren Raivauksen, jossa kävin läpi jok'ikisen kaapin huushollistamme. Karsin tavaraa ronskilla kädellä ja roudasin kaiken kirpputorille. Tavarat, jotka eivät kirpparilla käyneet kaupaksi, vein suoraan Kierrätyskeskukseen kulkematta lähtöruudun kautta. Saman toistin kuukausi sitten. Vaikka olen aktiivisesti vastustanut tarpeettoman (eli lähes kaiken) hankkimista, oli kaapeissa ja laatikoissa sen verran tarpeettomaksi käynyttä tavaraa, että pääsin kirpparireissullani reilusti voiton puolelle. Siltikin yhä vaan tuntuu kaapeissa ja laatikoissa olevan sellaista tavaraa, josta olen valmis ja myös halukas luopumaan. Seuraavaa kirpputorireissua suunniteltiin tammikuulle, mutta joutilas ja tarpeeton rompe ahdistaa sen verran, että lienee syytä varata myyntipöytä jo aiemmin.
Esineillä saa olla tunnearvoa ja ne saa säilyttää sen takia. Mutta säilyttäminen vain velvollisuuden vuoksi on höhlää. Mummien ja kummien vanhojen taikinakulhojen kierrättäminen ei tarkoita sitä, että laittaisi henkilöt kierrätykseen. Astiakaapissani oli vuosikausia isotätini vanha muki. Käytin sitä aina kun piti sulattaa liivatelehtiä kuumaan veteen hiljentääkseni huonon omatunnon siitä, ettei mukia koskaan katettu ruokapöytään. Muki vietti 97 prosenttia ajastaan kaapissa muiden mukien takana. Luopuessani vihdoin siitä en kuitenkaan luopunut muistoistani rakkaasta isotädistä, joka oli aikalailla enemmän kuin se muki. Toivon, että astia löysi Kierrätyskeskuksen kautta paikan jossakin, missä sitä käytetään.
Siitä, että säännöllisesti tyhjentää kaapit, ei ole mitään hyötyä, jos ne yhtä säännöllisesti täyttää korvaavalla tavaralla. Tavaran haaliminen on taloudellisesti ja ekologisesti kestämätön ratkaisu. Jokaista kulutuspäätöstä pitäisi harkita tarkkaan. En väitä, että lopettaisin kuluttamisen tähän paikkaan. Aion jatkossakin ostaa ihania vaatteita, kenkiä ja laukkuja, mutta vain silloin kun todella tarvitsen. Vanhat kengät huolletaan suutarilla ja laukut pesetetään pesulassa tarpeen vaatiessa. Kun tavaroita kunniottaa, vaalii ja huoltaa, ne palvelevat pitempään. Ostaessani tarpeeseen panostan myös siihen, että ostokseni on juuri se, mitä haluan. En osta mitään, mikä ei mielestäni hivo täydellisyyttä. Mieluummin maksan vähän enemmän superihanuudesta, kuin vähän vähemmän jostakin, johon en ole täysin tyytyväinen ja johon kyllästyn hetkessä.
ps. Kertomuksen paita on palvellut hyvin. Se on ollut ylläni illallisilla, kotibileissä ja hedelmää kantaneissa työhaastatteluissa. Uutuudenviehätys ei ole kadonnut vieläkään!
Olin tuolloin jo toista kertaa katsomassa sovittamassa paitaa. Ensimmäisellä kerralla en ollut satavarma, onko paita tarpeeksi ihana ja tarpeellinen. Vaate jäi kummittelemaan mieleeni moneksi päiväksi. Palasin liikkeeseen makutuomarin kanssa ja tein ostopäätöksen. Ennen vanhaan tämä sarja toistui usein, mutta silloin siitä puuttui muutama kohta keskivaiheilta, ja se sisälsi vain kohdat sovitin ja tein ostopäätöksen.
Viime tammikuussa suoritin Suuren Raivauksen, jossa kävin läpi jok'ikisen kaapin huushollistamme. Karsin tavaraa ronskilla kädellä ja roudasin kaiken kirpputorille. Tavarat, jotka eivät kirpparilla käyneet kaupaksi, vein suoraan Kierrätyskeskukseen kulkematta lähtöruudun kautta. Saman toistin kuukausi sitten. Vaikka olen aktiivisesti vastustanut tarpeettoman (eli lähes kaiken) hankkimista, oli kaapeissa ja laatikoissa sen verran tarpeettomaksi käynyttä tavaraa, että pääsin kirpparireissullani reilusti voiton puolelle. Siltikin yhä vaan tuntuu kaapeissa ja laatikoissa olevan sellaista tavaraa, josta olen valmis ja myös halukas luopumaan. Seuraavaa kirpputorireissua suunniteltiin tammikuulle, mutta joutilas ja tarpeeton rompe ahdistaa sen verran, että lienee syytä varata myyntipöytä jo aiemmin.
Esineillä saa olla tunnearvoa ja ne saa säilyttää sen takia. Mutta säilyttäminen vain velvollisuuden vuoksi on höhlää. Mummien ja kummien vanhojen taikinakulhojen kierrättäminen ei tarkoita sitä, että laittaisi henkilöt kierrätykseen. Astiakaapissani oli vuosikausia isotätini vanha muki. Käytin sitä aina kun piti sulattaa liivatelehtiä kuumaan veteen hiljentääkseni huonon omatunnon siitä, ettei mukia koskaan katettu ruokapöytään. Muki vietti 97 prosenttia ajastaan kaapissa muiden mukien takana. Luopuessani vihdoin siitä en kuitenkaan luopunut muistoistani rakkaasta isotädistä, joka oli aikalailla enemmän kuin se muki. Toivon, että astia löysi Kierrätyskeskuksen kautta paikan jossakin, missä sitä käytetään.
Siitä, että säännöllisesti tyhjentää kaapit, ei ole mitään hyötyä, jos ne yhtä säännöllisesti täyttää korvaavalla tavaralla. Tavaran haaliminen on taloudellisesti ja ekologisesti kestämätön ratkaisu. Jokaista kulutuspäätöstä pitäisi harkita tarkkaan. En väitä, että lopettaisin kuluttamisen tähän paikkaan. Aion jatkossakin ostaa ihania vaatteita, kenkiä ja laukkuja, mutta vain silloin kun todella tarvitsen. Vanhat kengät huolletaan suutarilla ja laukut pesetetään pesulassa tarpeen vaatiessa. Kun tavaroita kunniottaa, vaalii ja huoltaa, ne palvelevat pitempään. Ostaessani tarpeeseen panostan myös siihen, että ostokseni on juuri se, mitä haluan. En osta mitään, mikä ei mielestäni hivo täydellisyyttä. Mieluummin maksan vähän enemmän superihanuudesta, kuin vähän vähemmän jostakin, johon en ole täysin tyytyväinen ja johon kyllästyn hetkessä.
ps. Kertomuksen paita on palvellut hyvin. Se on ollut ylläni illallisilla, kotibileissä ja hedelmää kantaneissa työhaastatteluissa. Uutuudenviehätys ei ole kadonnut vieläkään!
maanantai 1. lokakuuta 2012
Korkeakulttuuria ja vähän matalampaa
Muistan, kun tätini vei minut lapsena teatteriin. Hän oli etukäteen tilannut väliaikatarjoilut ja mielestäni vaaleanpunainen vadelmaleivos oli ylellisen ihana. Kummipoikani täytti hiljattain vuosia ja samaan tapaan halusin tarjota päivänsankarille elämyksen, rennon ja kiireettömän kaupunkiretken, jota voimme molemmat muistella lämmöllä kahdenkymmenen vuoden päästä. Juhlan kunniaksi vein
viisivuotiaan syömään ja teatteriin. Muutaman tunnin kulttuuriretkeen
mahtui sekä hyviä että huonoja hetkiä. Kummipoikani käyttäytyi moitteettomasti, mutta sen sijaan oppimista on niin
ravintoloilla kuin kummitädilläkin.
Hain kummipojan hyvissä ajoin. Matkustimme keskustaan ja bongasimme myyrävaunuja ohiajavista junista. Kävelimme Makkaratalon läpi ja kuinka ollakaan, pienet silmät löysivät Angry birds -kaupan. Kävimme liikkeessä, ihastelimme läpi kaikki pehmolelut ja pelit. Ex tempore -ohjelmanumero oli seuralaiselleni mieleen ja iloisena jatkoimme matkaa ostamatta mitään. Saavuimme LaFamigliaan. Valitsin sen, koska olen syönyt siellä ihanaa tattirisottoa ja sijaintinsa puolesta se on erinomainen. Meidät ohjattiin pöytään, josta oli suora näköyhteys telkkariin. Kuvaruudut vetävät maagisesti puoleensa, joten ymmärrettävästi pikkupojan silmät vähän väliä livahtivat katsomaan Sydämen asialla -sarjaa. Illalliskeskustelumme koostui pääosin arvailuista, miksi poliisikaksikko näyttää jotakin kuvaa eri ihmisille. Koska kyseessä oli kummipojan syntymäpäivälahja, en halunnut moittia häntä poliisien toilailujen seuraamisesta. Katsokoon ja selostakoon, jos se hänest on mukavaa.
Seuralaiseni sai itse valita mitä syö ja hän päätyi hampurilaiseen, joka löytyi lasten ruokalistalta. Olin ylpeä kummitäti, kun poika tilasi ruokansa ja juomansa kuin aikuinen ikään. Annosten saavuttua oli pettymykseni melkoinen. Harvoin olen nähnyt ankeampaa hampurilaista, kuin se aneeminen ja kuiva käntty, joka pojan eteen kannettiin. Sämpylä, juusto ja pihvi oli se kokonaisuus, jota hampurilaiseksi kutsuttiin. Lapsi ei montaa haukkausta purilaisestaan ottanut, enkä voi häntä siitä moittia. Moisen annoksen tarjoaminen on oikea rimanalitus, älytöntä lasten aliarvioimista. Suututtaa, että lasten ajatellaan olevan niin tyhmiä, että kuvitellaan heidän pitävän ruoasta, kunhan se vain on nimeltään hampurilainen. Haluaisinpa nähdä sen kokin, joka itse syö tuollaisen annoksen hyvällä halulla.
Kesken ruokailun huomasin, että hemmetti sentään, meillähän on kiire! Mukava käyskentely keskustassa oli kostautunut ja jouduin hoputtamaan seuralaistani syömään. Kuljimme Kansallisteatteriin puolijuoksua ja poikareppana taisi saada kylkipistoksen, kun joutui kiirehtimään täydellä vatsalla. Hölmö minä! Harmitti vietävästi ettei ollut aikaa jälkiruoalle ja että rennon leppoisa käyskentely muuttuikin kiirejuoksuksi. Illan päätapahtuma - Fedja-setä, kissa ja koira - oli onneksi ihana näytelmä, joka ei jättänyt kylmäksi lapsi- eikä aikuisyleisöäkään. Kansallisteatterissa ei aliarvioitu lapsia ja tarjoiltu rautalangasta väännettyjä vitsejä, vaan luotettiin lasten älyyn, päättelykykyyn ja huumorintajuun.
Toivon, että kummipoikani muistaa illasta ikkunaostokset, pillin maitolasissa ja hauskan näytelmän. Näiden lisäksi muistan itse ensi kerralla varata tarpeeksi aikaa ja tilata lapsellekin ruoan aikuisten listalta.
ps. Keittokirjahaaste jatkui tällä viikolla siten, että Jamie Oliverin keittokirja sai kenkää ja lensi kaaressa kirpparilaatikkoon.
Hain kummipojan hyvissä ajoin. Matkustimme keskustaan ja bongasimme myyrävaunuja ohiajavista junista. Kävelimme Makkaratalon läpi ja kuinka ollakaan, pienet silmät löysivät Angry birds -kaupan. Kävimme liikkeessä, ihastelimme läpi kaikki pehmolelut ja pelit. Ex tempore -ohjelmanumero oli seuralaiselleni mieleen ja iloisena jatkoimme matkaa ostamatta mitään. Saavuimme LaFamigliaan. Valitsin sen, koska olen syönyt siellä ihanaa tattirisottoa ja sijaintinsa puolesta se on erinomainen. Meidät ohjattiin pöytään, josta oli suora näköyhteys telkkariin. Kuvaruudut vetävät maagisesti puoleensa, joten ymmärrettävästi pikkupojan silmät vähän väliä livahtivat katsomaan Sydämen asialla -sarjaa. Illalliskeskustelumme koostui pääosin arvailuista, miksi poliisikaksikko näyttää jotakin kuvaa eri ihmisille. Koska kyseessä oli kummipojan syntymäpäivälahja, en halunnut moittia häntä poliisien toilailujen seuraamisesta. Katsokoon ja selostakoon, jos se hänest on mukavaa.
Seuralaiseni sai itse valita mitä syö ja hän päätyi hampurilaiseen, joka löytyi lasten ruokalistalta. Olin ylpeä kummitäti, kun poika tilasi ruokansa ja juomansa kuin aikuinen ikään. Annosten saavuttua oli pettymykseni melkoinen. Harvoin olen nähnyt ankeampaa hampurilaista, kuin se aneeminen ja kuiva käntty, joka pojan eteen kannettiin. Sämpylä, juusto ja pihvi oli se kokonaisuus, jota hampurilaiseksi kutsuttiin. Lapsi ei montaa haukkausta purilaisestaan ottanut, enkä voi häntä siitä moittia. Moisen annoksen tarjoaminen on oikea rimanalitus, älytöntä lasten aliarvioimista. Suututtaa, että lasten ajatellaan olevan niin tyhmiä, että kuvitellaan heidän pitävän ruoasta, kunhan se vain on nimeltään hampurilainen. Haluaisinpa nähdä sen kokin, joka itse syö tuollaisen annoksen hyvällä halulla.
Kesken ruokailun huomasin, että hemmetti sentään, meillähän on kiire! Mukava käyskentely keskustassa oli kostautunut ja jouduin hoputtamaan seuralaistani syömään. Kuljimme Kansallisteatteriin puolijuoksua ja poikareppana taisi saada kylkipistoksen, kun joutui kiirehtimään täydellä vatsalla. Hölmö minä! Harmitti vietävästi ettei ollut aikaa jälkiruoalle ja että rennon leppoisa käyskentely muuttuikin kiirejuoksuksi. Illan päätapahtuma - Fedja-setä, kissa ja koira - oli onneksi ihana näytelmä, joka ei jättänyt kylmäksi lapsi- eikä aikuisyleisöäkään. Kansallisteatterissa ei aliarvioitu lapsia ja tarjoiltu rautalangasta väännettyjä vitsejä, vaan luotettiin lasten älyyn, päättelykykyyn ja huumorintajuun.
Toivon, että kummipoikani muistaa illasta ikkunaostokset, pillin maitolasissa ja hauskan näytelmän. Näiden lisäksi muistan itse ensi kerralla varata tarpeeksi aikaa ja tilata lapsellekin ruoan aikuisten listalta.
ps. Keittokirjahaaste jatkui tällä viikolla siten, että Jamie Oliverin keittokirja sai kenkää ja lensi kaaressa kirpparilaatikkoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)