maanantai 1. lokakuuta 2012

Korkeakulttuuria ja vähän matalampaa

Muistan, kun tätini vei minut lapsena teatteriin. Hän oli etukäteen tilannut väliaikatarjoilut ja mielestäni vaaleanpunainen vadelmaleivos oli ylellisen ihana. Kummipoikani täytti hiljattain vuosia ja samaan tapaan halusin tarjota päivänsankarille elämyksen, rennon ja kiireettömän kaupunkiretken, jota voimme molemmat muistella lämmöllä kahdenkymmenen vuoden päästä. Juhlan kunniaksi vein viisivuotiaan syömään ja teatteriin. Muutaman tunnin kulttuuriretkeen mahtui sekä hyviä että huonoja hetkiä. Kummipoikani käyttäytyi moitteettomasti, mutta sen sijaan oppimista on niin ravintoloilla kuin kummitädilläkin.

Hain kummipojan hyvissä ajoin. Matkustimme keskustaan ja bongasimme myyrävaunuja ohiajavista junista. Kävelimme Makkaratalon läpi ja kuinka ollakaan, pienet silmät löysivät Angry birds -kaupan. Kävimme liikkeessä, ihastelimme läpi kaikki pehmolelut ja pelit. Ex tempore -ohjelmanumero oli seuralaiselleni mieleen ja iloisena jatkoimme matkaa ostamatta mitään. Saavuimme LaFamigliaan. Valitsin sen, koska olen syönyt siellä ihanaa tattirisottoa ja sijaintinsa puolesta se on erinomainen. Meidät ohjattiin pöytään, josta oli suora näköyhteys telkkariin. Kuvaruudut vetävät maagisesti puoleensa, joten ymmärrettävästi pikkupojan silmät vähän väliä livahtivat katsomaan Sydämen asialla -sarjaa. Illalliskeskustelumme koostui pääosin arvailuista, miksi poliisikaksikko näyttää jotakin kuvaa eri ihmisille. Koska kyseessä oli kummipojan syntymäpäivälahja, en halunnut moittia häntä poliisien toilailujen seuraamisesta. Katsokoon ja selostakoon, jos se hänest on mukavaa.

Seuralaiseni sai itse valita mitä syö ja hän päätyi hampurilaiseen, joka löytyi lasten ruokalistalta. Olin ylpeä kummitäti, kun poika tilasi ruokansa ja juomansa kuin aikuinen ikään. Annosten saavuttua oli pettymykseni melkoinen. Harvoin olen nähnyt ankeampaa hampurilaista, kuin se aneeminen ja kuiva käntty, joka pojan eteen kannettiin. Sämpylä, juusto ja pihvi oli se kokonaisuus, jota hampurilaiseksi kutsuttiin. Lapsi ei montaa haukkausta purilaisestaan ottanut, enkä voi häntä siitä moittia. Moisen annoksen tarjoaminen on oikea rimanalitus, älytöntä lasten aliarvioimista. Suututtaa, että lasten ajatellaan olevan niin tyhmiä, että kuvitellaan heidän pitävän ruoasta, kunhan se vain on nimeltään hampurilainen. Haluaisinpa nähdä sen kokin, joka itse syö tuollaisen annoksen hyvällä halulla.

Kesken ruokailun huomasin, että hemmetti sentään, meillähän on kiire! Mukava käyskentely keskustassa oli kostautunut ja jouduin hoputtamaan seuralaistani syömään. Kuljimme Kansallisteatteriin puolijuoksua ja poikareppana taisi saada kylkipistoksen, kun joutui kiirehtimään täydellä vatsalla. Hölmö minä! Harmitti vietävästi ettei ollut aikaa jälkiruoalle ja että rennon leppoisa käyskentely muuttuikin kiirejuoksuksi. Illan päätapahtuma - Fedja-setä, kissa ja koira - oli onneksi ihana näytelmä, joka ei jättänyt kylmäksi lapsi- eikä aikuisyleisöäkään. Kansallisteatterissa ei aliarvioitu lapsia ja tarjoiltu rautalangasta väännettyjä vitsejä, vaan luotettiin lasten älyyn, päättelykykyyn ja huumorintajuun.

Toivon, että kummipoikani muistaa illasta ikkunaostokset, pillin maitolasissa ja hauskan näytelmän. Näiden lisäksi muistan itse ensi kerralla varata tarpeeksi aikaa ja tilata lapsellekin ruoan aikuisten listalta.

ps. Keittokirjahaaste jatkui tällä viikolla siten, että Jamie Oliverin keittokirja sai kenkää ja lensi kaaressa kirpparilaatikkoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti