Reality check

Katsoin telkkarista dokumenttia, jossa pari brittiläistä julkimoa lähetetään kenialaiseen slummiin. He asuvat slummissa viikon, tutustuvat sikäläiseen elämänmenoon ja ihmisiin ja yrittävät tienata rahaa ruokaan. Vaikka tiedän aivan hyvin, että rutiköyhiä ihmisiä on maailman sivu, oli dokumentin katsominen silti hyvä muistutus todellisuudesta. Dokumentin hökkelikylä oli pullollaan sairaita lapsia joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa lääkärikäyntiä tai lääkkeitä, ja naisia jotka tienaavat rahaa lastensa koulumaksuihin myymällä itseään.

Rupesin miettimään, kuinka paljon valitan turhista asioista. Mutisututtaa, kun bussia pitää odottaa kokonaiset kymmenen minuuttia, kassajonossa joku on unohtanut punnita suolakurkut tai digiboksi on sekoillut tallennuksen kanssa. Ehkä noloin first world problem on se kun on nälkä, muttei jaksa laittaa ruokaa jääkaapissa olevista aineksista. Päätin aloittaa viikon mittaisen valituslakon. Aina kun meinaa lipsahtaa valitus, mietin miksi kyseisessä tilanteessa ei oikeastaan ole aihetta harmitukseen.

Ensimmäinen koetus tulikin jo lakon ensimmäisenä päivänä viime perjantaina, kun istuin graduseminaarissa respondenttina. Kiemurtelutti, kun nolo keskeneräinen työni oli tarkastelun ja kritiikin kohteena. Pienessä päässäni tuskailin ja vaikeilin kun pitää nyt istua kaiken maailman kökköseminaareissa ja kuunnella kun muut haukkuu (oikeesti antaa ihan rakentavaa palautetta) ja sukatkin oli märät kun ulkona satoi. Aika pian sain itseni kiinni valittamisesta. Hetken mietiskeltyäni totesin, että minun pitäisi olla kiitollinen sen sijaan että valittaisin. Saan opiskella, ja kaiken lisäksi vielä ilmaiseksi. (Joo joo, there's no such thing as free lunch, maksetaan veroja ja mitä vielä, mutta kuitenkin.) Oma vika, kun en valmistautunut seminaariin paremmin ja mokkakenkien sijaan vetänyt jalkaan kumisaappaita.

Kussakin maailmankolkassa ihmiset näkevät, kokevat ja tulkitsevat asioita omassa kontekstissaan. Hyväosaisena ongelmani eivät maailman hätämittapuulla ole mitään oikeita ongelmia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsisi hyväksyä asiat sellaisenaan. Jos olen tyytymätön johonkin, ei nälkäisiä intiaislapsia auta se, että hyväksyn asian yrittämättä muuttaa sitä. Kun tarkastelee asioita suhteessa kolmannen maailman hätään, ei omien ongelmien ratkaiseminen ehkä tunnukaan niin vaikealta. Ja onhan se toki niinkin, ettei täältä tarvitse lähteä Afrikkaan asti löytääkseen jonkun joka on avun tarpeessa. Valitus seis ja muutos kehiin, jos hommissa sellaisenaan jokin mättää.

Jotta reality check ei saisi aikaan pelkkää tekopyhää saivartelua, vaan sillä olisi myös konkreettinen seuraus, laitan joululahjahankintalistalle tänäkin vuonna toisenlaisia lahjoja. Ällös siis ihmettele, jos pukki tuo lampaan kirjekuoressa.

Mä teille ilmiöt näytän

Kuulin hiljattain netissä ilmiön lailla levinneestä avokadopastareseptistä. Reseptistä oli ehtinyt tulla ilmiö ennen kuin kuulinkaan siitä. Kun kyseessä kerran on ilmiö, on sitä kokeiltava. Resepti löytyy muun muassa täältä. Kerrankin noudatin ohjetta orjallisesti! Paitsi oliiviöljyn sijaan käytin rypsiöljyä. Ja laitoin pelkkää parmesania (tietty tuplat), koska kaupassa ei ollut pecorinoa. Ja yhden valkosipulinkynnen sijasta kaksi, koska ne oli pieniä.

Pasta oli hyvää, saattaisi olla vielä parempaa jos laittaisi puolet pecorinoa. En ehtinyt kuvata ennen kuin syötiin, joten tässä jämät. Mmmm, ihanan näiköistä, mmmm...

Päivän suurin ilmiö ei suinkaan ollut avokadopasta, vaan se että heräsin aamulla ennen vauvaa siihen, etten ollut herännyt yöllä kertaakaan, jee jee jeeeeeee!!!

Pskan päivän pskempi ilta

Vietän ansaittua graduvapaata viikkoa. Olin suunnitellut kuinka luen hupikirjallisuutta, ompelen vauvanvaatteita ja mietin joululahjoja. Vapaaviikon kunniaksi pieni tytöntyllerö on kuitenkin päättänyt, että öisin ei nukuta, vaan muristaan. Sen takia nousen noin 278 000 kertaa yössä suorittamaan tutti suuhun -manööverin. Okei, todellisuudessa kertoja on ehkä korkeintaan kuusi. Kun yölliset herätykset yhdistetään klo 05.54 alkavaan päivään, on kai ymmärrettävää ettei silmä ole kirkas tai järki veitsenterävä. Ompelukset ja joululahjat unohtui, vapaahetket pyhitän jumittamiselle ja kahvinjuonnille.

Jollakin tasolla tiesin, että tänään ei ole se päivä, jolloin kannattaa kokeilla uutta reseptiä. Siitä huolimatta kokeilin kuitenkin. Päätin jatkaa keittokirjahaastetta. Valitsin reseptin (tofu- ja vihannestempurat) vaikka kaapista löytyi vain puolet aineista. Soveltamallahan tunnetusti pääsee pitkälle, joten en todellakaan lähtenyt kauppaan hakemaan puuttuvia aineksia. En nyt rupea avaamaan prosessia sen enempää, mutta tässä lopputulos.

Friteerattua tofua (ei maistu miltään) ja palanutta teryaki-kastiketta (maistuu pahalta). Inhoan ilmaisua parhautta mutta nyt taidan sanoa niin ihan vain ärsyttääkseni itseäni lisää.

Laatikollinen luomua, kiitos!

Suomessa päivittäistavaramarkkinoita hallitsevat Kesko ja S-ryhmä, joiden lisäksi pari muuta ketjua pyristelee säilyttääkseen markkinaosuutensa. Koska kilpailijoita on vähän, saavat jättiläisyritykset melko vapaasti hinnoitella tuotteensa. Me kuluttajina taivastelemme ruoan hinnan nousua ja jatkamme asiointia samoissa marketeissa. Suurissa ketjuissa tuppaa olemaan myös se vika, että tavara käytetään keskusvaraston kautta, eli ruoka tekee ylimääräisen kiepsauksen vaikka se olisikin lähellä kasvatettu. Lähiruoka on viime vuosina ollut kovassa huudossa, eikä syyttä. Onhan se vähemmän pöljää ostaa lähellä tuotettua ruokaa kuin kaukana.

Pyrin ostoksissani painottamaan luomuvaihtoehtoja ja lähiruokaa. Toisinaan ne käyvät keskinäistä taistoa. Valitsen kuitenkin mieluummin lähellä kasvatetun ei-luomun, kuin kaukaa tuodun luomun - eilen kotimainen taviskurkku voitti hollantilaisen luomukurkun. Eikö ole muuten hassua, että ei-luonnonmukaisesti kasvatettu mielletään tavalliseksi ja luonnonmukaisesti viljelty erikoiseksi? Luomun paremmuus ei ole täysin (oikeastaan lainkaan) kiistaton asia. Käsittääkseni mikään tutkimus ei ole vielä osoittanut, että luomuruoka olisi terveellisempää kuin ei-luomu. Korjatkaa, jos olen väärässä. Vaikka tiedän tämän, niin miksi sitten valitsen maksaa luomuporkkanoistani ja -maidosta enemmän kuin tavistuotteista? Jotkut luomutuotteet maistuvat mielestäni paremmilta, esimerkiksi kananmunat ja porkkanat. Muun luomun perustelen varmaankin sillä, että ruoka on jotenkin käsittelemätöntä, aidompaa ja puhtaampaa. Taitaapa kulutuspäätöksiini vaikuttaa myös se, että luomun suosimisesta tulee hyvä mieli.

Lähi- ja luomuruokainnostuksissani päätin aloittaa taistelun suurten kauppaketjujen voittokulkua vastaan ja ohjata euroni suoraan viljelijälle. Googlen avustuksella löysin luomutilan, Labbyn Kartanon, joka toimittaa tuotteitaan asiakkaan kotiovelle. Hetken surffailun ja muutaman klikkauksen seurauksena minulle tuotiin perjantaina tällainen paketti tasan 72,5 kilometrin päästä, suoraan kasvattajalta.

Laatikossa oli tomaatteja, sipulia, valkokaalia, lanttua, palsternakkaa, porkkanaa, perunoita ja härkäpapuja. Laatikon sisällöstä piti päästä kokkailemaan jotakin, joten lauantaina meillä syötiin kokeilevan keittiön kaalikääryleitä. Kääryleisiin tuli porkkanaa, palsternakkaa, valkosipulia, inkivääriä, kaalia (ylläri), herkkusieniä ja pehmeää tofua. Pientä kaalinpäätä keitetään vedessä, kunnes se on pehmeähkö. Kaalista irroitetaan lehtiä, kunnes ne käyvät niin pieniksi, ettei niitä enää saa käärittyä. Kaikki ainekset raastetaan, pilkotaan, sekoitetaan. Maustetaan suolalla, pippurilla ja soijakastikkeella. Sitten käärylöidään, ladotaan vuokaan ja valellaan kaalin keitinvedellä. Päälle siirappia ja muutama nokare voita. Pidetään uunissa noin 180 asteessa, kunnes ei enää jakseta odottaa.

Toimituskuluineen laatikolle tuli hintaa 27 euroa. Tilasin kaksi laatikkoa yhdessä ystäväni kanssa, jolloin toimituskulut putosivat kymmenestä eurosta neljään euroon. Pieni miinus toimittajalle täytyy antaa siitä, että epähuomiossa toivat vain yhden laatikon. Toista odotan saapuvaksi tänä iltana.

ps. Kuluttamattomuudessani en ole ostanut uutta kuorintavoidetta kun edellistä on vielä jäljellä. Kylläpäs tulikin ihmeen sileä kasvojen iho sillä viimeisellä voiteella. Eipä se kai mikään ihme ole, tuo kun näyttää olevan tarkoitettu jaloille.

Ihana, kamala tavara

Näppäilen pankkikortin tunnusluvun maksulaitteeseen, painan vihreää nappulaa ja vetäisen kortin pois. Pöydän toiselta puolelta minulle ojennetaan kuittia ja uutta ihanaa paitaa muovikassissa. Viime hetkellä saan tokaistua, etten tarvitse muovikassia ja survon uuden vaatekappaleen laukkuuni. Poistun liikkeestä ja olen iloinen.

Olin tuolloin jo toista kertaa katsomassa sovittamassa paitaa. Ensimmäisellä kerralla en ollut satavarma, onko paita tarpeeksi ihana ja tarpeellinen. Vaate jäi kummittelemaan mieleeni moneksi päiväksi. Palasin liikkeeseen makutuomarin kanssa ja tein ostopäätöksen. Ennen vanhaan tämä sarja toistui usein, mutta silloin siitä puuttui muutama kohta keskivaiheilta, ja se sisälsi vain kohdat sovitin ja tein ostopäätöksen.

Viime tammikuussa suoritin Suuren Raivauksen, jossa kävin läpi jok'ikisen kaapin huushollistamme. Karsin tavaraa ronskilla kädellä ja roudasin kaiken kirpputorille. Tavarat, jotka eivät kirpparilla käyneet kaupaksi, vein suoraan Kierrätyskeskukseen kulkematta lähtöruudun kautta. Saman toistin kuukausi sitten. Vaikka olen aktiivisesti vastustanut tarpeettoman (eli lähes kaiken) hankkimista, oli kaapeissa ja laatikoissa sen verran tarpeettomaksi käynyttä tavaraa, että pääsin kirpparireissullani reilusti voiton puolelle. Siltikin yhä vaan tuntuu kaapeissa ja laatikoissa olevan sellaista tavaraa, josta olen valmis ja myös halukas luopumaan. Seuraavaa kirpputorireissua suunniteltiin tammikuulle, mutta joutilas ja tarpeeton rompe ahdistaa sen verran, että lienee syytä varata myyntipöytä jo aiemmin.

Esineillä saa olla tunnearvoa ja ne saa säilyttää sen takia. Mutta säilyttäminen vain velvollisuuden vuoksi on höhlää. Mummien ja kummien vanhojen taikinakulhojen kierrättäminen ei tarkoita sitä, että laittaisi henkilöt kierrätykseen. Astiakaapissani oli vuosikausia isotätini vanha muki. Käytin sitä aina kun piti sulattaa liivatelehtiä kuumaan veteen hiljentääkseni huonon omatunnon siitä, ettei mukia koskaan katettu ruokapöytään. Muki vietti 97 prosenttia ajastaan kaapissa muiden mukien takana. Luopuessani vihdoin siitä en kuitenkaan luopunut muistoistani rakkaasta isotädistä, joka oli aikalailla enemmän kuin se muki. Toivon, että astia löysi Kierrätyskeskuksen kautta paikan jossakin, missä sitä käytetään.

Siitä, että säännöllisesti tyhjentää kaapit, ei ole mitään hyötyä, jos ne yhtä säännöllisesti täyttää korvaavalla tavaralla. Tavaran haaliminen on taloudellisesti ja ekologisesti kestämätön ratkaisu. Jokaista kulutuspäätöstä pitäisi harkita tarkkaan. En väitä, että lopettaisin kuluttamisen tähän paikkaan. Aion jatkossakin ostaa ihania vaatteita, kenkiä ja laukkuja, mutta vain silloin kun todella tarvitsen. Vanhat kengät huolletaan suutarilla ja laukut pesetetään pesulassa tarpeen vaatiessa. Kun tavaroita kunniottaa, vaalii ja huoltaa, ne palvelevat pitempään. Ostaessani tarpeeseen panostan myös siihen, että ostokseni on juuri se, mitä haluan. En osta mitään, mikä ei mielestäni hivo täydellisyyttä. Mieluummin maksan vähän enemmän superihanuudesta, kuin vähän vähemmän jostakin, johon en ole täysin tyytyväinen ja johon kyllästyn hetkessä.

ps. Kertomuksen paita on palvellut hyvin. Se on ollut ylläni illallisilla, kotibileissä ja hedelmää kantaneissa työhaastatteluissa. Uutuudenviehätys ei ole kadonnut vieläkään!

Korkeakulttuuria ja vähän matalampaa

Muistan, kun tätini vei minut lapsena teatteriin. Hän oli etukäteen tilannut väliaikatarjoilut ja mielestäni vaaleanpunainen vadelmaleivos oli ylellisen ihana. Kummipoikani täytti hiljattain vuosia ja samaan tapaan halusin tarjota päivänsankarille elämyksen, rennon ja kiireettömän kaupunkiretken, jota voimme molemmat muistella lämmöllä kahdenkymmenen vuoden päästä. Juhlan kunniaksi vein viisivuotiaan syömään ja teatteriin. Muutaman tunnin kulttuuriretkeen mahtui sekä hyviä että huonoja hetkiä. Kummipoikani käyttäytyi moitteettomasti, mutta sen sijaan oppimista on niin ravintoloilla kuin kummitädilläkin.

Hain kummipojan hyvissä ajoin. Matkustimme keskustaan ja bongasimme myyrävaunuja ohiajavista junista. Kävelimme Makkaratalon läpi ja kuinka ollakaan, pienet silmät löysivät Angry birds -kaupan. Kävimme liikkeessä, ihastelimme läpi kaikki pehmolelut ja pelit. Ex tempore -ohjelmanumero oli seuralaiselleni mieleen ja iloisena jatkoimme matkaa ostamatta mitään. Saavuimme LaFamigliaan. Valitsin sen, koska olen syönyt siellä ihanaa tattirisottoa ja sijaintinsa puolesta se on erinomainen. Meidät ohjattiin pöytään, josta oli suora näköyhteys telkkariin. Kuvaruudut vetävät maagisesti puoleensa, joten ymmärrettävästi pikkupojan silmät vähän väliä livahtivat katsomaan Sydämen asialla -sarjaa. Illalliskeskustelumme koostui pääosin arvailuista, miksi poliisikaksikko näyttää jotakin kuvaa eri ihmisille. Koska kyseessä oli kummipojan syntymäpäivälahja, en halunnut moittia häntä poliisien toilailujen seuraamisesta. Katsokoon ja selostakoon, jos se hänest on mukavaa.

Seuralaiseni sai itse valita mitä syö ja hän päätyi hampurilaiseen, joka löytyi lasten ruokalistalta. Olin ylpeä kummitäti, kun poika tilasi ruokansa ja juomansa kuin aikuinen ikään. Annosten saavuttua oli pettymykseni melkoinen. Harvoin olen nähnyt ankeampaa hampurilaista, kuin se aneeminen ja kuiva käntty, joka pojan eteen kannettiin. Sämpylä, juusto ja pihvi oli se kokonaisuus, jota hampurilaiseksi kutsuttiin. Lapsi ei montaa haukkausta purilaisestaan ottanut, enkä voi häntä siitä moittia. Moisen annoksen tarjoaminen on oikea rimanalitus, älytöntä lasten aliarvioimista. Suututtaa, että lasten ajatellaan olevan niin tyhmiä, että kuvitellaan heidän pitävän ruoasta, kunhan se vain on nimeltään hampurilainen. Haluaisinpa nähdä sen kokin, joka itse syö tuollaisen annoksen hyvällä halulla.

Kesken ruokailun huomasin, että hemmetti sentään, meillähän on kiire! Mukava käyskentely keskustassa oli kostautunut ja jouduin hoputtamaan seuralaistani syömään. Kuljimme Kansallisteatteriin puolijuoksua ja poikareppana taisi saada kylkipistoksen, kun joutui kiirehtimään täydellä vatsalla. Hölmö minä! Harmitti vietävästi ettei ollut aikaa jälkiruoalle ja että rennon leppoisa käyskentely muuttuikin kiirejuoksuksi. Illan päätapahtuma - Fedja-setä, kissa ja koira - oli onneksi ihana näytelmä, joka ei jättänyt kylmäksi lapsi- eikä aikuisyleisöäkään. Kansallisteatterissa ei aliarvioitu lapsia ja tarjoiltu rautalangasta väännettyjä vitsejä, vaan luotettiin lasten älyyn, päättelykykyyn ja huumorintajuun.

Toivon, että kummipoikani muistaa illasta ikkunaostokset, pillin maitolasissa ja hauskan näytelmän. Näiden lisäksi muistan itse ensi kerralla varata tarpeeksi aikaa ja tilata lapsellekin ruoan aikuisten listalta.

ps. Keittokirjahaaste jatkui tällä viikolla siten, että Jamie Oliverin keittokirja sai kenkää ja lensi kaaressa kirpparilaatikkoon.

Kärsivällisyyskoulu, eli kuinka odottaa jälkiruokaa viisi tuntia

Ensimmäinen kirja on lunastanut paikkansa hyllystä! Koska olen matalien kynnysten ystävä, valitsin haasteen ekaksi kirjaksi sellaisen, joka kiinnostaa eniten. Sushin ja jäätelön välillä käytiin tiukka taisto, mutta koska söin sushia kahdesti viime viikolla (hups), valitsin jäätelön. Kirjassa on monta houkuttelevaa reseptiä, kuten minttusorbetti, kookosjäätelö ja limetti-mascarponejäätelö. Päädyin vaahterasiirappi-saksanpähkinäjäätelöön, koska olen vähän siirappinen tyyppi.

Tässä ohje kirjan mukaan, sekä se miten sitä sovelsin.

100 g saksanpähkinäpaloja
Käytin 70 g, koska satuin ostamaan sen kokoisen pussin.
1,5 dl vaahterasiirappia
3 dl kuohukermaa 
2 dl jääkaappiviileää maitotiivistettä
Laitoin purkillisen, en tiedä oliko 2 vai 3 dl.



Jauha saksanpähkinäpalat rouheeksi yleiskoneessa, sauvasekoittimella tai käsin. Älä jauha niitä liian hienoiksi. Laita toistaiseksi sivuun.

Kaadoin pähkinät kippoon ja murskasin piirakkapulikan päällä pienemmäksi. En snaijaa mitä varten pähkinät pitäisi pieniä jo nyt, joten älä tässä vaiheessa vielä murskaa. Siihen on hyvin aikaa myöhemmin noin 1-2 tuntia. Siinä välissä ehtii just ja just.

Sekoita vaahterasiirappi ja kerma hyvin. Kaada viileä maitotiiviste isoon kulhoon ja vatkaa sakeaksi, kunnes tilavuus kaksinkertaistuu. Vaahdon tulee olla niin sakeaa, että vispilästä jää nostettasessa selvä jälki. Lisää vaahterasiirappiseos maitovaahtoon ja sekoita.

Maitotiiviste on minulle täysin uusi tuttavuus. Odotin purkista maitomaista litkua, mutta neste olikin paksua makeaa tatinaa, sellaista kinuskikastikemaista, mutta valkoista. Vaahdotin maitotiivistettä yleiskoneella. Vaahdotin ja vaahdotin. Vaahdotin vähän lisää, mutta mielestäni aineen tilavuudelle ei tapahtunut mitään, ei se ainakaan tuplaantunut. Koostumus muuttui juoksevasta vähän vähemmän juoksevaksi, sellaiseksi löysähkön kermavaahdon oloiseksi. Kun olin saanut maitotiivisteen tähän olomuotoon, luovutin vatkaamisen suhteen. Vaahterasiirapin määrän vähentäisin ainakin puoleen. Tällä määrällä siirappia tulee niin makeaa jäätelöä, että melkein kuulee kuinka hammaspeikko rouskuttaa menemään.

Pakasta seosta ilman kantta pakasterasiassa 1-2 tuntia tai kunnes se alkaa kovettua reunoista. Kumoa seos kulhoon ja sekoita haarukalla tai yleiskoneella tasaiseksi. Sekoita pähkinärouhe joukkoon ja laita jäätelö takaisin pakastimeen 2-3 tunniksi.

En kaatanut eri kulhoon, vaan sekoitin vispilällä samassa astiassa, jossa pakastin jäätelön. Kävin sekoittamassa useaan otteeseen, koska en malttanut olla katsomatta mitä jädelle kuuluu. Lopputulosta odotin kuitenkin hieman enemmän kuin 2-3 tuntia, nimittäin seuraavaan päivään asti.

Semmoinen asia, että tästä tuli hemmetin hyvää. Olin ihan yllättynyt, kun lopputulos oli kuin oikeaa jäätelöä. Hyvää, tasaista ja kylmää. Ja tekeminen oli helppoa kuin heinän teko. Valitettavasti jätskin tekemiseen kuluu sen verran pitkä aika, ettei sitä saa heti kun tekee mieli. Jäätelönhimo pitää siis ennakoida siten, että jätskin tekee siinä vaiheessa kun epäilee himon iskevän noin viiden tunnin päästä. Eli kannattanee tehdä varmuuden vuoksi joka päivä.