Niin pysyvät nämä kolme: vastuu, syyllisyys ja rakkaus. Mutta suurin niistä on syyll.. eikun rakkaus.

Äidiksi tuleminen on huikea elämänmuutos, johon ei osaa täysin valmistautua vaikka kuinka yrittäisi. Tuttipullojen, vaatteiden ynnä muiden tarvikkeiden hankkiminen ja järjestäminen on helppoa. Myöskään nenänniistimen valinta ei ole vaikeimmasta päästä, vaikka vastakkain ovatkin lievästi ällöttävä imaistava malli ja miellyttävämmän oloinen, mutta ei niin tehokas pumpattava malli. Siihenkin voi valmistautua, ettei spontaaneja tai edes suunniteltuja menoja enää samalla tavalla ole kuin ennen vauvaa. Totta puhuakseni, ensimmäisten viikkojen aikana käynti lähikaupassa riitti elämykseksi.

Se mihin en osannut valmistautua, on se valtaisa vastuu joka harteille laskeutui sillä hetkellä, kun pallero putkahti maailmaan. Vastuu on ja pysyy, ei pidä taukoa hetkeäkään, vaikka itse lähtisikin leffaan. Ensimmäisenä yönä kotona nukuimme valot päällä. Kai siksi, että välissämme nukkuvan nyytin olotilan voisi helposti tarkistaa vain raottamalla silmää. Kun natiaisen hoitaminen alkoi sujua rutiinilla, vastuu ei tuntunut enää niin musertavalta.

Vastuuntunne on tervetullut ja jokseenkin välttämätön vanhemmuudessa. Toinen tunne, nimittäin syyllisyys, puolestaan on aivan pöpi, eikä juuri millään tavalla rakentava. En olisi arvannut, että syyllisyydentunne, jonka äitiys tuo tullessaan, on niin jatkuva. Itseään saa syyllistettyä vaikka mistä, ja ihan helposti - milloin vietän liian vähän aikaa vauvan kanssa, milloin liian paljon, menetänkö vauva-ajasta jotakin jos samalla lämmittelen gradua, entä ollaanko vauvan kanssa liikkeellä liikaa vai käydäänkö ulkoilemassa kenties liian vähän. Nämä lienevät miettimisen arvoisia kysymyksiä, mutta en millään jaksa uskoa, että paras tapa viettää äitiysloma on kieriskellä syyllisyydessä.

Olen tottunut ajattelemaan asiat itse, käyttämään omaa järkeäni ja luottamaan vaistoihini. Uuden vauvaotuksen edessa tunnuin hukanneen nämä taidot ja imin itseeni varauksetta kaikki neuvolan ja vähän muidenkin antamat ohjeet. Mistä syyllisyys oikein tulee? Neuvolassa ei juurikaan kannusteta omaan ajatteluun ja järjenkäyttöön. Neuvot pläjäytetään niskaan ja sanotaan: noudata näitä. Jos neuvoista kehtaa poiketa, ei palaute ole kovin positiivista. Kerroin hiljattain neuvolassa tuttipullon käytöstä ja sain vastaukseksi silmien ja pään pyörittelyä. Ystävääni puolestaan kasvisruokailijaperheen äitinä kehotettiin ostamaan taaperolle sitten sellaista purkkiruokaa, jossa on lihaa.

Kun syyllisyys meinaa saada niskaotteen, tartun Helsingin Sanomien kolumniin viime huhtikuulta. Kolumnissa kerrotaan ranskalaisesta vauva-arjesta, jossa nelikuiset nukkuvat yöt läpeensä, vauvojen vanhemmat matkustelevat kahdestaan ja ottavat kursailematta itselleen aikaa. Ranskalaisten kannustamana ja sillä kokemuksen syvällä rintaäänellä, jonka neljä kuukautta äitiyttä on minulle antanut, väännän syyllisyyden siltaan. Oma neuvo on paras neuvo. Opin taas luottamaan itseeni ja kaupunkilaisjärkeeni ja tekemään omat ratkaisuni.

Sitten se rakkaus. Pakahduttava, tikahduttava ja kaiken voittava rakkaus. Syyllisyys, vastuu ja neuvolan urpot tädit ovat pientä verrattuna siihen holtittomaan rakkauden määrään, jonka tuo pieni ihminen saa aikaan.